Ulkona on viileää jo, mutta ikkuna on auki. Ei ole kylmä kuitenkaan, huone kuumeni ilta-auringossa ja pieni tuulenvire vain virkistää.

Hetki sitten kuulin hiljaisuudessa kaukana piipittävät liikennevalot, joita ei ikkunasta edes näe vaikka kuinka kurkottaisi. Nyt ne on jo sammuneet tältä päivää, kun kello on jo paljon eikä tässä osassa kaupunkia liikenne ole enää vilkasta. 

Liikennevalojen piipitys on minulle jollain tapaa lohdullinen ääni. Menen aina tien yli mielummin valoista kuin ohjaamattoman suojatien kautta. En halua joutua itse tekemään arviota siitä ehdinkö, pysähtyykö tuo vai kiihdyttääkö vaan, ajaako yli. Joten seison punaisissa valoissa ja odotan sen kiireisen piipityksen alkua kun valo vaihtuu vihreäksi ja vastuu siitä että pääsen tien yli ehjänä onkin jonkun muun käsissä.

Kun kaupungissa asumista vertaa maaseudun hiljaisuuteen, on yksi parhaita puolia elämän äänet. Yölläkin, kun kaikkien pitäisi jo olla nukkumassa, voi kuulla yksinäisen auton, naapurin vetämän vessan, kolahtavan oven. Tietää ettei kellu yksin maailmankaikkeudessa. Että joku muukin valvoo.

Elämisen äänien luoma (valheellinenkin) turvallisuudentunne tasapainottaa sitä paperiseinien läpi kuuluvien OIOIOI huutojen ja moneen kertaan hakatun oven postiluukun kolahtelun aiheuttamaa ärsytystä.

Viihdyn yksin vain niin kauan kun tiedän kuplani ulkopuolella olevan jonkun muunkin.